Eino Leinon runo Jumalien keinu on usein viitattu, sillä nimi on niin kuvaava, lähes termiksi muodostunut. Runosta en ole koskaan perustanut. Olisi sen saanut rajumminkin ilmaistua, ja yleensäkin se on ihan keskentekoisen oloinen koko riimi. Aioin ensin kirjoittaa sen tähän, mutta teenpäs siitä oman version.

 

Jumalien keinu

Kenet jumalten keinuun otetaan,

kuka sinne tahtoo

pääsee

tai joutuu,

saa vauhdissa silmiinsä vedet,

maailman näkee kimaltavan

kirkkaana kaartuvan, heijastuvan

sateena maahan putoavan.

 

Ja korkeudessa lentää jumalten lelu,

hihkuen voimassaan.

Pian takaisin töytää

ja vatsasta vääntää,

kun toista äärtä kohden hulmahtaa keinu.

 

Jo huiput ja alhot tuntee hän,

tuntee kyllikseen.

Vaan vauhti ei lakkaa,

ennen lakkaavat laulut,

ja taas yksi vauhdista putoaa,

mustaan maahan uppoaa.

 

Tästä tuli ihan yhtä keskentekoinen, ja siitäkin samanoloinen, että joka säkeistössä on oma rytmikuvionsa, eikä säkeissäkään mitään yhtenäisyyttä. Että siitäs näitte, näin helppoa on tehdä huonorytminen runo.