Eino Leinon runo Jumalien keinu on usein viitattu, sillä nimi on niin kuvaava, lähes termiksi muodostunut. Runosta en ole koskaan perustanut. Olisi sen saanut rajumminkin ilmaistua, ja yleensäkin se on ihan keskentekoisen oloinen koko riimi. Aioin ensin kirjoittaa sen tähän, mutta teenpäs siitä oman version.
Jumalien keinu
Kenet jumalten keinuun otetaan,
kuka sinne tahtoo
pääsee
tai joutuu,
saa vauhdissa silmiinsä vedet,
maailman näkee kimaltavan
kirkkaana kaartuvan, heijastuvan
sateena maahan putoavan.
Ja korkeudessa lentää jumalten lelu,
hihkuen voimassaan.
Pian takaisin töytää
ja vatsasta vääntää,
kun toista äärtä kohden hulmahtaa keinu.
Jo huiput ja alhot tuntee hän,
tuntee kyllikseen.
Vaan vauhti ei lakkaa,
ennen lakkaavat laulut,
ja taas yksi vauhdista putoaa,
mustaan maahan uppoaa.
Tästä tuli ihan yhtä keskentekoinen, ja siitäkin samanoloinen, että joka säkeistössä on oma rytmikuvionsa, eikä säkeissäkään mitään yhtenäisyyttä. Että siitäs näitte, näin helppoa on tehdä huonorytminen runo.
Kommentit