Taiteiden yö Helsingissä oli minulle kuin nietzscheläisen estetiikan havainnemalli. Elokuun pimeydestä, joka tässä saa samalla esittää dionyysistä kuilua, nousi esiin välähdyksiä, taiteen palasia, olevan ilmiasuja, hahmoja apolloniseen harmoniaan, joka kertyi minun mieleeni tästä yöstä. Olipa hienoa. Turhaan sitä parjataan. Rausch oli aika siedettävää, ja sehän kuuluu kuvioon. Minun mielestäni on oltava huumaantuminen tällaisissa tapahtumissa, jotta purkautuvat energiat yhtyisivät ja kumuloituisivat kaikkien kesken, niinkuin tapahtui. Tekivät sen minunkin puolestani, kun en edes päässyt kunnolla viinin makuun.

Halusin nähdä nyt sen Solariksen kun kerran tarjolle tuli (mainitsin tästä elokuvameemissä). Mutta sen tähden jouduin tekemään rohkean matkan Kontula-cityyn keskiyöllä...Pääsin perille, löysin jopa sen lähiökeskuksen aukion, jossa elokuva esitettiin. Katsoin ensin Scottin Blade Runnerin, mikä ei ollut kärsinyt vuosien kulutusta, ei ideana eikä toteutuksena. Mutta surukseni oli luovuttava Tarkovskista, sillä ulkona siinä tuulisessa kauppakeskuskuilussa alkoi palella niin paljon ettei sielu enää sietänyt. Olisi pitänyt ymmärtää ottaa viiniä mukaan. Toisaalta kun minulla on Sodankylän filkkareilta vuosien takaa muisto, ettei juurikaan muista eräistä elokuvista mitään lämmikkeitten tähden, olin niistä nyt kieltäytynyt. Niin tai näin...

Töölönlahdella vielä kolmen aikaan elämän kuvat liekehtivät ja sädehtivät salaperäisenä. Ambientjazzia Oopperan takana tähtikirkkaan taivaan alla, unen jo halutessa ottaa vaeltajasta vallan.