Elämässä pitää oppia koko ajan kaikenmaailman uusia vinkeitä. Koskaan ei voi turvautua vanhoihin konsteihin, koska aina on tullut tilalle pussillinen uusia. Joskus ne ovat jopa käyttökelpoisia. Mutta kuinka höntiksi voi tuntea itsensä, kun on juuri saanut rouhittua jotenkuten auki savustetun kalan paksun muovikuoren ja kääntää sen ympäri ja näkee kulmassa pienen merkin: avaa tästä. Mistä se olisi luiskahtanut auki kuin ajatus.

Jotakuinkin yhtä hölmöltä tuntui joskus vuosia sitten, kun kiipesin posket punoittaen Edinburghissa  mukavan jyrkkää punaista kallionseinämää päästäkseni salaperäiseltä vaikuttavalle Arthurin istuimelle. Vain nähdäkseni huipun tuntumassa että toiselta puolelta nousta taapersi turistilauma parkkipaikalta erittäin loivaa rinnettä kohti minun juuri valloittamaani vuorenhuippua.

Vaikkei maailmassa ole paljoa paikkoja, jossa ei olisi joku toinen jo käynyt, valloittamisen idea onkin ennemminkin sisäinen. Jokainen käy ensimmäisen kerran valloittamassa vuorenhuippunsa. Kohta lähden pohjoista kohden, katsomaan uusia horisontteja.

Levottomuus. Akryylimaali pleksille, 2007. Koko 100 x 140 cm.

Siellä Arthurin istuimella muuten tuuli niin, että takit paukkuivat ja silmäripset kääntyivät nurin. Niin että vaikkei kukkula ollut kummoinen vuorikiipeilykohde, oli fiilis siellä kuitenkin upea. Oli ihmeellinen tunnelma, aloin uskoa Arthurin tarinoihin, että hänen henkensä vielä tuulee täällä istuimella ja odottaa perillistä joka istuu istuimelle...Lisäksi löysin alastulomatkalla salaisen kallionkolon, jossa kasvoi aivan ihmeellistä nurmea, tiheää ja pehmeää kuin tuftattu matto. Siellä makasin hetken selälläni ja olin olemassa. Aina kannattaa mennä mennä muualle ja nähdä sisälleen.