Eilen tuli telkkarista, siitä vanhanaikaisesta ja analogisesta, elokuva, jonka olemassaolosta en ole tiennyt. Jane Campionin In the Cut vuodelta 2003. Se oli lähes yhtä hyvä kuin Piano, ja se on paljon se.

Yhtäläisyyksiä Pianon naiselämään oli havaittavissa. Niin Pianon Ada kuin In the Cutin Frannie ovat keskellä annettuja arvoja ja käytösnormeja, kumpikin päättää vähän revitellä rajoja, aivan kuin eivät tiedostaisi mahdollisia seurauksia, viattomana kuin uuden maailman edustajat (tasa-arvoinen ihminen, sellainen jolla on valta tehdä itse itseään koskevat ratkaisut). Tarina etenee epävarmuuden ilmapiirissä, päähenkilö huojuu luottamuksen ja epäilyn, halun ja estoisuuden, läsnäolon ja vieraantuneisuuden väliä. Minä katsojana tunsin voimakasta nimeämätöntä samaistumista päähenkilön kanssa hänen aaltoilevan päättäväisyytensä, uhmakkaan tempoilunsa ja pelkojensa ja huojuvan epävarmuutensa kanssa. Tarina on samalla murhatrilleri, mutta vaikka siihen liittyy goremaista läiskyttelyä, se tuntuu olevan sivulause tässä tarinassa; ainakin minulle se on. Jos elokuvassa jotain heikkoa oli, se oli tämä väkivallan käyttäminen hiukan symbolisena elementtinä, minä en yleensä voi sietää sairasta väkivaltaa esittämässä jotain muuta, vaikkapa vallan kuvana. Tässä paloittelusurmat, jotka kyllä saavat vatsani väännöksiin, painuivat vuorokaudessa taustalle, ja suostun näkemään niissä Frannien vieraantuneisuuden huipentuman, irti kaikki jäsenet, niin voidaan kasata taas uusi ihminen. Tämä on raju ja hätäinen yhteenveto, mutta en sano että se olisi elokuvan koko idea tai totuus, se on vain teema tai aihelma. Muutakin löytyy.

Suhde miehiin / mieheen on myös samankaltainen kuin Pianossa. On isompia ja pienempiä paskiaisia. Yksi kohtelee yhdellä tavalla huonosti, toinen toisella, myös "päämies". Detective Malloy on välillä täysi mulkero, välillä erittäin rakastettava, hän saattaa puhua kuin ääliö, mutta nuolee pillua kuin rakkauden ylijumala, on vilpitön ja valehtelee...siis on ihminen!

Campion ottaa perus-hollywoodilaisen elokuvakaavan ja kaivaa siihen poteronsa, hän täyttää onton formaatin todellisen hajuisilla ihmisillä, miehillä ja naisilla, jotka eivät aina tiedä mitä pitäisi tehdä, eivätkä toimi johdonmukaisesti, sillä tavoin, että se olisi helppo kirjoittaa kässäriksi.

(Enkä minä vielä päässyt edes seksiin asti.)

Jatkuu...