Juhannus. Taas radiossa soivat kaikki ihanat kesälaulut, enimmäkseen kaikki tuttuja jo vuosien takaa, lapsuudesta, nuoruudesta. Muistan sen ihmeellisen kaipauksen, jonka jokin kappale saattoi herättää. Kaipauksen johonkin toiseen tilanteeseen, toiseen elämään, toiseen paikkaan, aina jonnekin pois.

Ihmetyttävää aikuisen elämässä on huomata, ettei enää kovinkaan kaipaa pois kuullessaan niitä lauluja. Olenko siis täysin jumahtanut? Ehei. Minä liikun niin että käyn lähimmäisiäni hermoon, ei se sitä ole. Ilmeisesti minun on ymmärrettävä asia niin, että olen harvinainen onnellinen ihminen: täällä on kaikki mitä voin toivoa, minun ei tarvitse haikailla muualle sitä etsimään.

Vaikka sanon etten kaipaa pois, se ei tarkoita ettenkö kaipaisi. Kaipaan aina jotakin, määrittelemätöntä, aikaa ja paikkaa jota ei ole, Landet som icke är. Runouden, hyvän rocklyriikan, iskelmäsanoitusten satumaan laitamille, sinne minne me kaikki aatoksen siivin ennämme joo.

Aamiainen Tiffanylla, taaskaan en ehtinyt katsoa sitä kokonaan. Audrey Hepburn on ihana, kamera rakastaa häntä ja katsojakin yhtyy palvontaan. Hänen suloisuudestaan ei saa tarpeeksi. Mutta jos olisin mies, en haluaisi häntä. Hän on äärettömän suloinen ja suojeltavan oloinen, muttei seksikäs. En minä haluaisi sänkyyn bambin kanssa! Tuntuisi ihan perverssiltä.

Huomasin, että Teema näyttää La dolce Vitan tässä joku yö. Siinä on todella haluttava naishahmo, mutta Fellini tekee hänestä aika eläimen, jonkin kissan kaltaisen käsittämättömän otuksen. Siis tämä Anita Ekbergin esittämä filmistara, en edes muista hahmon nimeä. Mikäpä siinä, aina eläimenä, mutta mieluummin kiimainen kissa kuin anorektinen bambi.