Kissa poseeraa tyylikkäänä noitakissana, olihan viikonloppuna teemabileet.

Siis silloin kun olin lapsi, ei Suomessa pyhäinpäivä merkinnyt kuin haudallakäyntiä ja taas kerran jostain sodassakuolleista puhumista. (Sillä minusta tuntui aina, että oli juhla mikä hyvänsä, puhuttiin sotaveteraaneista ja sotiemme uhreista.) Ja olisin toivonut, että juhlaan olisi kuulunut jotain vähän räväkämpää menoa halloweenin tyyliin. Nyt se sitten on täällä, ja tämän ajan lapset imeytyvät siihen vastustamattomasti. Mietin, haluaisinko takaisin sen synkän marraskuisen epäjuhlan, jossa ei puhuttu pyhistä eikä edes suvun manalle menneistä, vain vietiin kynttilät ja sitten olla möllötettiin. En haluaisi.

Ja tunnen itseni itseni pettämäksi, minunhan pitää vihata ihan kaikkea amerikkalaisuutta viime tippaan asti! Voi sentään tätä kulttuurista dilemmaa. Onneksi yksi kansatieteilijä viisaasti sanoi, että antaa kaikkien juhlien tulla vaan, pikkuhiljaa ne absorboituvat ja mukautuvat ja sitten nähdään, minkälaiseksi ne muuttuvat Suomessa. Viisas ihminen, ymmärsin, että minäkin luotan tämän kulttuurin omaleimaisuuteen ja vahvuuteen, se kestää kyllä uudet ja vieraat ainekset, ja muokkaa niistä omiaan ajan kuluessa.