Piirsin tänään uutta kuvaa. Siinä on minä ja uusi muusani, hän väkevä ja kauhea ja ihana. Tragedian muusa, pelkäänpä. Melkein nolottaa piirtää sitä, se on niin totta.

Onko pakko tunnustaa ihan kaikki? On, onhan se. Siihen on niin kasvanut, että ei voi olla tekemättä sitä koko ajan, kun muutkin kerran tekee sitä. Siihen perustuu tämä outo valtakuvio, tunnustamiseen, loputtomaan ja kertautuvaan tunnustamiseen. Mutta kuka sitä valtaa pitää käsissään? Ei kukaan, ei ole mitään käsiä. Vain jokainen toisilleen vuoroperään tunnustuksen tekijänä ja tunnustuksen vastaanottajana, ripittäjänä, syyttäjänä, tuomarina, armahtajana. Ja kuka siitä hyötyy? Kaikki taloudellinen, oikeudellinen, lääketieteellinen ja kulttuurinen, mikä sikiää ja elää tuottavasta ja kuluttavasta ruumiista. Ja miksi me olemme kutoneet itsemme tähän verkkoon josta ei ole pakenemista?

Siihen minulla ei ole vastausta.