Minä kun olen elänyt niin kauan, että olen nuortunut niin, että olen lakannut olemasta viilee ja kyyninen, osaan järistyä silloin kun järisytetään. Karin Mamma Anderson Taidehallissa on järisyttävä kokemus!

Mitä hän maalaa? Jos sen pelkistää tunnistettaviksi hahmoiksi, niin maisemia ja ihmisiä tiloissa. Eipä kuulosta ihmeelliseltä. Mutta miten maisemat ja tilat ovat, se on ihmeellistä (ääh, tekisi mieli käyttää ilmausta "it makes all the difference", kun se on niin ytimekäs, mutta koska yritän pitää kieleni suomalaisuuskurissa, en käytä sitä)!

Värejä on paljon, ne ovat rauhallisina kombinaatioina, paljon murrettuja sävyjä, ryhdikästä mustaa. Siveltimenvedot ovat ohuita, näkyviä, väliin paksua ja roheaa, valuttelua hallitusti niin että syntyy eläviä, kiinnostavia pintoja. Mutta tilat liukuvat toistensa ohi ja limittäin, kuvia on kuvien päällä, tämä on kuvallisuuden maailma. Mutta ei postmodernisti viittauksin (vaikka näin arvostelun jossa kriitikko tiesi kertoa että hän nimenomaan viittaa moniin tunnettuihin ruotsalaisiin duuneihin. Hmm...minulle tietämättömälle ne eivät siis toimi viittauksina) vaan jatkuvaa kuvallisuuden läsnäoloa. Vähän Edward Hopperia, Vassili Kandinskin varhaistyyliä, japanilaista sisätilaa, muistumia näistä, mutta jotakin aivan muuta. Maalaukset ovat valokuvaperustaisia, usein kiintoisasti siten, että Anderson on huolellisesti jäljentänyt jopa laajakulmaobjektiivin virheen sisätilassa. Tiloissa on autiutta, muttei ahdistukseen asti ja outoutta, muttei surrealismiin asti, juuri sen verran, että jää kuin sarjakuvamainen tyhjän toljottava ajatuskupla pään päälle killumaan. Että mitä?

Ihmishahmot on ryhdikkäästi rakennettu mutteivät tarkkaan maalattuja, ilmeet ja eleet ovat tarkimmat ja tärkeimmät. Nämä hänen ihmisensä eivät vaikuta kovin läheisiltä toisilleen, jos nyt eivät kovin vihamielisiltäkään. Outoa yhdessäoloa näyttämöillä. Usein tilat ovat enemmän tai vähemmän teatterimaisia -lavasteet vain liukenevat toisikseen tai maisemaksi, maiseman muistumiksi.

Ihmisten persoonattomuus, yhdentekevyys. Maiseman loppumattomuus. Kaikkea vain on ja on ja on. Unheimlich!