Blogistanin laitamailla talviuntaan torkkuville kaikenlaisille karvamönkiäisille kerron uudelleen, että olen siirtänyt kuninkaallisen lihani, henkevän katsantoni ynnä hermostuneet tuntosarveni uuteen huoneeseen, joka aukeaa täältä.

Uusi vuosi on aikamääre, joka on vain ihmisten kansainvälisellä sopimuksella tehty. Luonnossa näyttää ihan samalta kuin viikko sitten, mutta ihmisten mielissä ei. On eri aika, toinen ympäristö, paikka on vuosi 2008, tammikuun uuden karheat päivät, kalenterin uudet sivut, valkeat. Mikä tyydytys onkaan aloittaa jotain uutta. Piste, ja uusi puhdas sivu.

Tämä Vuodatuksen sivu on aika helppokäyttöinen, mutta liikkumaton. Olen oppimaton moukka käyttämään näitä ohjelmia, joten minulla pitää olla paljon valmiita vaihtoehtoja tyydyttämään levotonta ja muutosaltista mieltäni. Muutan tänne. Löytyy myös oikean reunan laatikosta alhaalta.

Uuden vuoden komeroitten puhdistus: DorianK tunnustaa kaikki jonain-päivänä-vielä-teen-tämän -juttunsa. Vaikkakin hän vain ihmettelee, mihin kaikki se aika, jolloin nämä asiat pitäisi tehdä, katoaa. Niin, muistelen nähneeni jostain 50-60-luvulta jonkin kaskun tai stripin, jossa ihmeteltiin sitä, missä on se aika, joka on saatu säästettyä kaikilla näillä moderneilla aikaasäästävillä vekottimilla. Nykyään mikään instanssi tuskin enää mainostaa kapistuksiaan sillä, kuinka paljon aikaa ne säästävät. Varsinkin kun kaikki tietävät, että se säästetty aika tuhraantuu asiakaspalvelujonoissa roikkuessa, käyttöohjeita ja/ tai help?-osastoa tavatessa tai mahdollisesti jopa itse yritettäessä korjata kertakäyttöiseksi suunniteltua harmiketta.

Mutta minulla on aina ollut sairaalloinen viehtymys tekemättömien töiden listaamiseen, joten piti siis laskea omat keskeneräisyydet.

13 dvd- tai vhs-elokuvaa. Se ei onneksi ole kauhean paljon. Meidän digiboxi ei myöskään ole tallentava, joten vältyn kiusaukselta kerätä ohjelmia.

0 sanomalehteä. Ihme kyllä, tänään ei yhtään. Pahimmillaan jopa viikon lehdet...

12 tilattavaa lehteä. Siis lasten lehdethän on luettu moneen kertaan, omat on pintapuolisesti selailtu ja siirretty päättäväisesti "luen tämän hieman myöhemmin oikein tarkkaan" -osastoon.

90 kirjaa!!! Kauheaa. Ja tämä oli vasta proosaosasto. Runous jäi ulkopuolelle, samoin tietokirjat. Siis nämä ovat kirjoja, jotka haluaisin lukea, ja ne sijaitsevat kirjahyllyissä tässä talossa.

38 keskeneräistä ja korjattavaa vaatetta. Jonakin päivänä ne pitää tehdä valmiiksi. Tai heittää roskiin. Paitsi ettei hyvää kangasta saa heittää roskiin, sehän on synti. Pitänee säilyttää vielä vähän aikaa..

2 pahvilaatikollista epämääräisiä papereita ja leikkeitä, jotka pitää käydä läpi. Jonain päivänä. Ne ovat tarpeellisia, ja ne on lajiteltava tai keksittävä jokin paikka niille. Joka kerta, kun totean, että tuossa laatikossa ei voi olla mitään tärkeää, koska en ole avannut sitä vuoteen, ja päätän heittää sen kaiken menemään, avattuani olen käyttänyt niitten lajittelemisessa hyvän vapaapäivän ajan, mitään valmista ei ole tullut ja yön koittaessa paiskon tingelistangeliksen takaisin pahvilootaan odottamaan sen ihmeellisen päivän sarastusta, jolloin kaikki on selvää ja mystisille lappusille löytyy sijoituspaikka.

Feng shui -oppien mukaan kodissa ei pitäisi olla mitään keskeneräistä tai nurkkiin pinoutuvaa, sillä se syö asukkaitten energiaa. Se on kyllä taivahan tosi. Tiedän, että ainakin se väite tuossa nyt-jo-passé-muotiajattelussa pitää paikkansa, mutta kuka voi keksiä mihin sijoitetaan teknisten vempeleitten takuutodistukset ja käyttöohjeet, ystäviltä ja sukulaisilta saadut kortit, lasten piirustukset, pankin ja muitten instituutioitten "parannamme palveluamme"-ukaasit -ja ennen kaikkea: kuinka kauan niitä kuuluu säilyttää?!

Onneksi olen saanut itseni kuriin enkä enää keräile lukemista odottelevia lehtiartikkeleita, mutta kuvia kerään, ja leikkauspöydälle joutumista odottelevia aikakauslehtiä on varmaankin vuodelta 2004 jossain hämärissä nurkissa. Tämä ei tullut mukaan edelliselle listalle, ilmeisesti sen suhteen minulla on luottavainen rauha itseni kanssa.

Tietysti jos antaisi kaiken vaan kasautua, koti voisi alkaa pikkuhiljaa muistuttaa Isak Jacobin taloa Fannysta ja Alexanderista. Mutta hengittäminen sellaisessa paikassa, kuinka se sujuisi? Isakilla on muumio, joka hengittää, hengittääkö se muitten puolesta?

Sain Joulupukilta uuden hiiren, joka on niin pieni ja sievä ja livakkaliikkeinen, että on kutkuttavaa harrastaa tätä hivelytoimintaa sen kanssa (siis tietokoneen hiiri!). Hiirulaisella on myös sensuelli muotoilu ja sellainen viehkeä pyörittelynappula keskellä, kuten kerran liitin kuvakseni täällä. Wau.

Joulua valmistellaan vähintään kuukausi ja se on ohi parissa päivässä. Eihän se tietysti ole niin rankka kuin nämä nykyiset häät, joita valmistellaan kaksi vuotta ja ne ovat ohi päivässä. Täytyy olla raju pudotus arkeen sitten nuorellaparilla tai oikeastaan vain morsiamella. Häät ovat naiselle vakava projekti olla edes kerran eläessään kuin suoraan muotilehdestä. Se voi olla tyydyttävä tunne, mutta mitä sen jälkeen? Ei-enää-koskaan-niin-kaunis -naisena ei voi olla kauhean tyydyttävää elää? Sitten tulee jouluprojekti, mikä on naisellinen taikka perheenemännällinen urakka saada koti edes kerran vuodessa näyttämään tismalleen sisustuslehdeltä. Tähän minäkin aina lankean, kun se on NIIN tunnelmallista. Mutta lapset pitävät huolta siitä, että se unelma joutuu terveen järjen kritiikin alaiseksi noin varttitunnissa valmistumisestaan.

Nyt pitää mennä katsomaan NIcholson-elokuvaa vuodelta 1971. En ole sitä ennen nähnyt, Miehuusvuodet nimeltään. On niin paljon huviteltavaa ja niin vähän aikaa. Kosolti avaamattomia lahjoja täällä blogeissakin!

Taidekombinaattimme oli yli neljä vuorokautta ilman internet-yhteyttä. Hiukan pinnaa kiristää kesken kaikkien kiireitten joutua selittämättömään mottiin, kun ainoa apu on ruudussa veikeä pikku puuhapete joka uppoaa piuhoihin ja tulee siellä myllättyään tarmokkaana kertomaan, että vika on varmaankin internet-yhteydessä, ota yhteyttä verkkoa ylläpitävään henkilöön. Henkilöön?! Jos sellainen olisi, hänet olisi jo niin perusteellisesti möyhennetty, ettei jokatapauksessa enää olisi mokoman luokse menemistä. Tämä Henkilö voi toisaalta olla entinen keskiajan jumala, joka on saanut uuden pestin kansallis-soneralistisen virtapiirikomitean komissaarina: koettelee vaan ei hylkää Sonherra. Oi kiitos. Yhteys tuli taas, viritelläänpäs kiitosuhrituli takapihalle.

Mitä maailmassa on tapahtunut sillä aikaa? Aivan tuntemattomia uutisotsikoita -en (muista syistä johtuen)myöskään lukenut lehtiä tänä aikana. Maailmassa olisi voinut sattua mitä vain enkä olisi tiennyt. Miten ne entisajan ihmiset sietivät tällaista tietämättömyyden tilaa?

Entisessä elämässäni tein aina vuoden lopussa dramaattisesti tiliä itseni ja maailman kanssa, kirjasin ja analysoin tapahtumia kirjoihini. Tuntui hyvältä pysähtyä uuden vuoden kynnyksellä ja katsoa taaksepäin ja eteenpäin. Retrospektion aika alkoi joulusta ja jatkui uudenvuoden ensimmäisiin arkipäiviin. Nyt menee niin, että lasken päiviä, montako on pakko pitää lomaa ennen kuin pääsee taas töihin. Minulla on tulossa näyttely aivan liian pian vuoden vaihteen jälkeen, ja kaikki on vielä levällään koska opiskeluprojektit ovat vieneet kaiken huomioni. Kauheaa.

Teoksia on paljonkin, mutta kun katselin niitä tänään työhuoneella, kuvien luota lähtevät polut näyttävät vievän eri suuntiin eikä suinkaan samaan niinkuin pitäisi. Keskustelin kahden maalauksen kanssa, miehen kuvan ja naisen kuvan. "Jos te olisitte vastakkaisilla seinillä, ja kaikki muu ikäänkuin teidän välissänne, mitä siitä seuraisi? Sovitteko te edes samaan tilaan yhdessä?" Tätä en heiltä suinkaan kysynyt missään sukupuolikysymys-mielessä, vaan ihan vaan maalauksina, heillä on vähän eri tyyliset habitukset. Eivät vielä vastanneet mitään, jätin heidät seisomaan rinnakkain ja miettimään asiaa. Ottaisivatko he seuraansa installaation, joka koskee 'puhtaasti' olemista ja aikaa. Ajattelin muuten, että sen nimeksi voisikin panna  "Oleminen ja aika". Älkää naurako! Tai naurakaa vaan, koomistahan se olisi. Ei se tosissaan käy, koska kyseinen installaatio ei ole mikään Heidegger-tulkinta. Ei voi olla viittausta vain viittauksen huvin vuoksi. Ei se sittenkään niin pieleen olisi nimenä, korskea vain.

On miellyttävää saada tietää Hesarin hupsutustestistä, että kelpaisin Suomen kansalaiseksi. Siltikin, että vastasin kysymyksiin vain 71%  oikein. Jotkin kysymykset olivat kummallisia, ja edellyttäisivät erittäin pikkutarkkaa menneen(kin) kulttuurin opiskelua, osa tietysti sellaista perustietoa, joka on asiallista hallita. Testi on kuvitteellinen, oikeassa testissä ei kysytä tietämystä, vain elämän(hallinnan) faktoja. Parempi niin, ihmisen pitäisi olla kelvollinen kansalaiseksi vaikkei tietäisikään kaupunkien kokoja ja eri alueitten murteita. Vaikka tosi elämässä Uvin päätökset saavat minut aina voimattoman raivon valtaan, niin usein sieltä kuulee täysin ja sananmukaisesti epäinhimillisistä hylkäyspäätöksistä. Ennen oli tapanani ihmetellä, mikä maailmassa saa jotkut ihmiset ryhtymään parkkipirkoiksi ja tv-lupatarkastajiksi, mutta sehän on kevytmielistä. Pitää kysyä, mikä maailmassa saa jotkut ryhtymään ulkomaalaisviraston virkailijoiksi, niin ja vanginvartijoiksi.

* * *

Toinen ihme juttu oli tämä suomen kielen kaunein sana -äänestyksen tulos. Sen voitti sana "äiti". Liikuttavaa ja pullanlämpöistä, mutta eihän se kaunis sana ole! Ja "rakkaus" on vielä rumempi!

("Rakkaus on ruma sana/ kaipaus soi kauniimpana" Ismo Alanko)

Mielestäni on asian pettämistä, että vastaajat olivat ottaneet näkökulmaksi ennemminkin eettisen kuin esteettisen lähestymistavan. Kyllä kai sanan kauneuteen, jos kysytään ikäänkuin merkitsijää eikä merkittyä, kuuluu makustella sen tuntumaa suussa, tai vaikkapa miltä se visuaalisesti näyttää. "AAVA "näyttää aika hauskalta, samoin "poppoo" ja "tilli". Pidin aivan ihastuttavana veljeni vastausta tähän kysymykseen, se oli "syvyys", sen tähden että sen välistykset ovat vaativat ja paljastavat typografille fontin ominaisuudet! Siinä tosi syvä asenne sanojen kauneutta kohtaan.

Joka tapauksessa tässä yhteydessä tuli selväksi, että u-kirjain koetaan yleisesti miellyttävimmäksi vokaaliksi ja l-kirjain miellyttävimmäksi konsonantiksi. Molemmat ovat minun lempisanassani "lumi". Myös Uuno Kailas vetää aiheesta maksiimin joutsen-aiheisessa runossa, jonka nimeä en muista:

Ui merta ne unten

päin kaukaista rantaa

niit aallot ne kantaa

kuin kuultoa lunten.

(Korjatkaa jos meni väärin, en löytänyt sitä kirjastostani tähän hätään)

 

 

Tapani Kokon veistoksista oikein puhutaan, mainiota!

Taiteessa -tarkoitan koko kenttää- vaan on sillä tavalla, että kohupuheenaiheet ovat jotenkin ärsyttävästi asian vierestä ampuvia. Itse pointista puhuminen ei olisikaan niin antoisaa, sillä aiheita on paljon ja ne ovat enimmäkseen aina yleisesti, yksityisesti ja erityisesti ihmisyyden eri puolista puhelevia. Ei siitä saa mehevää ottelua aikaisiksi. Kärjistämällä tehdään politiikkaa, filosofiaa ja lööppejä. Pitää olla jotain, mihin tarttua, ja sitten siihen tarttuvat muutkin. Kärjistäjä on poika joka otti kultamunia munivan hanhen kainaloonsa ja koko kylä tuli lopulta perässä. Tartutaanpa liepeeseen.

Tässä nimenomaisessa tapauksessa en tiedä, kuka Kokon puuveistoksia alkoi katsella epäsopivuussilmällä, eikä sillä kai ole merkitystäkään. On tärkeää että keskustelua syntyy. Porin näyttelyni kohdalla itsekin ajattelin, pitäisikö minun laittaa johonkin, että ei suositella lapsille. Mutta sitten en osannut päättää, minkä ikäinen ei kestäisi katsella ihmisen elimiä, enkä ikärajaa laittanut. Lastenpsykiatri Raisa Cacciatore ei puhukaan lapsista vaan esimurrosikäisistä, mikä voi olla aivan oikea kohderyhmä. Lapsia ei symboliset asiat yleensä järkytä, ja yksin he harvoin edes näyttelyihin päätyvät, joten lapsen kanssa olevan aikuisen tehtävä on pohdiskella elämän outouksia lapsen kanssa. Mutta teini voi olla tosiaan kuvotuksen myllerryksessä maailman kuvien edessä -mutta miten sellaista ikärajaa voisi laittaa, että sallittu, paitsi 10-13 vuotiaille? Sitä paitsi on ihan helvetin amerikkalaista katsoa sormea, kun osoitetaan kuuta.

Tapani Kokon teoksissa on paljon muitakin aiheita, mutta näkyvimmin pistävät esiin seksuaalisuuden ja kuoleman merkit. Kun nyt siihen peenikseen tartuttiin, niin puhutaan sitten siitä. Kokolla on hahmotyyppi, joka on hienosti yhtä aikaa pikkupojan ja keski-ikäisen virkamiehen näköinen. Pari suurempaa veistosta on tällaisia "pikkuvirkapoikamiehiä", joilla on aika megalomaaninen stondis. Kalu ei ole realistinen muilta osin, paitsi upeasti kuvatuilta suoniltaan, mikä on kiinnostavaa. Minä pidän siitä kun suonet on kuvattu, se on kiihottavaa, mutta tässä yhteydessä siitä tulee jotenkin hienon monitasoinen juttu, sillä ei kai nyt 2000-luvulla ole enää ketään, joka ei tietäisi mihin  kaikkeen fallos viittaa muuhunkin paitsi suvunjatkamiseen.

Minä tunnistan mainiosti tuon halun, halun nostaa mahtava erektio maailman ylle, niin että kaikki näkevät! Ja ruiskuttaa siemeneni laajalle, kosteuttaa ja kylvää ja olla niin raivoisan olemassa! Paitsi että useimmat tyypit näissä kuvissa eivät näytä mitenkään riemukkailta, vaan ovat lähinnä hämmentyneitä stondiksensa isoudesta, toisilla taas kalu monistuu ja syleilee maailmaa helminauhan tavoin, tai kuin tuntosarvina yrittää koskettaa jotakin.

Ja kun äsken sanoin, että näkyvimmin pistävät silmään seksin ja kuoleman symbolit, niin laajennan nyt: kolmantena ja yhdistävänä on lapsuuden kuvat, ja se kaikki kasvaa ja kutoutuu kuvastoksi ihmisen voimasta ja voimattomuudesta, kyvystä ja kyvyttömyydestä, mahdollisuuksista tai avuttomuudesta, halusta ja kuoleman läheisyydestä. Suosittelen näyttelyä kaikille.

* * *

Toinen kärjistys oli tämän päivän Hesarissa, joten se ei tarvitse linkkiä. Että voi voi kun näyttämöllä ammutaan päin ihmisten kuvia. Ei ammuta. Ammutaan ikoneita, symboleita. Taide ei ole totta, mutta siinä voi olla totuus. Siis kyse on tästä Smedsin Tuntemattomasta sotilaasta Kansallisteatterissa, mutta sen taiteellisesta kuvamaailmasta on paha puhua kuvailujen perusteella, pitää itse nähdä se, mitä siellä ammutaan ja miksi.

Sama taikahanhi-ilmiö tässä: miten siitä nyt voi koko kansa yhtäkkiä puhua, mitä ohjaaja saa teatterin lavalla esittää ja mitä ei? Tällainen rajalle törmääminen on yhtä aikaa hölmistyttävää ja erittäin kiinnostavaa. Tuntematon sotilas ei ole enää kirjailija Väinö Linnan teos, vaan se on kulttuurimme ja suomalaisuutemme tukipilari, jotain minkä varaan rakentaa, kun koti on mitä on, uskontoa ei yleensäkään ole sopivaa mainita ja isänmaan sijainnista ei ole oikein hajua. Juuri siihen pilarin juureen iskee Smeds lekalla niin että järähtää! Kuulostaa oikein terveelliseltä herättelyltä. Mille pohjalle tai pilareille suomalaisuus tänään rakentuu?

Eino Leinon runo Jumalien keinu on usein viitattu, sillä nimi on niin kuvaava, lähes termiksi muodostunut. Runosta en ole koskaan perustanut. Olisi sen saanut rajumminkin ilmaistua, ja yleensäkin se on ihan keskentekoisen oloinen koko riimi. Aioin ensin kirjoittaa sen tähän, mutta teenpäs siitä oman version.

 

Jumalien keinu

Kenet jumalten keinuun otetaan,

kuka sinne tahtoo

pääsee

tai joutuu,

saa vauhdissa silmiinsä vedet,

maailman näkee kimaltavan

kirkkaana kaartuvan, heijastuvan

sateena maahan putoavan.

 

Ja korkeudessa lentää jumalten lelu,

hihkuen voimassaan.

Pian takaisin töytää

ja vatsasta vääntää,

kun toista äärtä kohden hulmahtaa keinu.

 

Jo huiput ja alhot tuntee hän,

tuntee kyllikseen.

Vaan vauhti ei lakkaa,

ennen lakkaavat laulut,

ja taas yksi vauhdista putoaa,

mustaan maahan uppoaa.

 

Tästä tuli ihan yhtä keskentekoinen, ja siitäkin samanoloinen, että joka säkeistössä on oma rytmikuvionsa, eikä säkeissäkään mitään yhtenäisyyttä. Että siitäs näitte, näin helppoa on tehdä huonorytminen runo.

Pietarissa ja Moskovassa on parast'aikaa meneillään niin kutsuttu Tyytymättömien marssi ( Erimielisten marssi. Edit.30.11.). Ne harvat ja joka puolelta poliittista kenttää tulevat oppositiovoimat yhdistäytyvät ja osoittavat kansalle ja vallalle, etteivät kaikki suinkaan ole nuolemassa suurta yhteistä persettä. Mutta tätäkään vähää siellä ei enää saa osoittaa. Miliisi pidättää mielenosoittajia minkä ehtii, yleinen kaaos vallitsee. Sain tämän tiedon venäläisiltä LiveJournal-sivuilta, joilla ihmiset päivittävät puolen tunnin välein, keitä tietävät pidätetyn, ja mitä on tapahtumassa.

Uutiskuvakooste ja mielenosoittajan puhe. Käy selväksi, että valta pelkää pienimpiäkin toisinajattelijoita. Ja juuri tänään heidän pelkonsa on, että nuo pari tuhatta oppositioihmistä irroittavat siteet hypnotisoidun kansan silmiltä, ja kaikki tulevat ulos kadulle ja siihen päättyy Putinin ja hänen rosvokoplansa valta. Miliisi totteli ylhäältä tulevia määräyksiä ja lähti pidättämään tämän demokraatisen valtion kansalaisia, jotka osoittavat ilman minkäänlaista aseistusta tai väkivallan aikomustakaan mieltään. Viikkoa ennen vaaleja (mikä olikaan aihe?) Kreml kaappaa jo lopunkin vallan kansalaisiltaan. Niin että voitaisiinko jo lopettaa Venäjän laskeminen jonkinlaisten läntisten demokratioiden joukkoon, kiitos?

(Olen pahoillani, mutta en osaa laittaa Youtube-ruutuja tähän suoraan. Voisiko joku kultainen ihminen kertoa, miten se tehdään?)

Ajatussotku, 2005

Akvarelli, muste

Marraskuu nielaisi minut. Huh.

Ei kuitenkaan mihinkään masennuksen syövereihin, vaan ihan tavalliseen jatkuvan pimeyden-hämärän-sirrissä puskemiseen. Niin että hämmästelen televisio-ohjelmia: mitenkä tuo ohjelma taas tulee, vastahan se tuli. Mistä hetken miettimisen jälkeen lamppu syttyy, että jaa, viikko on siis kulunut.

Korjaan pitkän ruskean seiskishameeni helmaa, saan sen helmahulpion aina revittyä auki. Pukeudun mielelläni vanhoihin vaatteisiin, 40-, 50- ja 70-lukujen vaatteisiin, mutta niitten käyttämisessä on se ongelma, että naisihmiset olivat jotenkin toisenluontoisia niihin aikoihin. Siinä missä tätini ja muut tutut ja tuntemattomat naiset ovat vaalineet kolttujaan läpi vuosikymmenien niin, että tuskin kulumaa on havaittavissa, minä saan puolessa vuodessa hajotettua vaatteen kuin vaatteen haaroista, kainaloista tai helmasta. Siis menneiden vuosikymmenien leideihin verrattuna kävelen liian lujaa, huidon liian laajalti ja ylipäätään olen paljon enemmän olemassa kuin vaatteen kuosi kestää.

Onneksi nykykankaat ovat streziä -kuten tavaratalossa tänään havaitsin materiaalia mainostettavan. Ihanaa että vieläkin on tuota, miksi sitä nyt kutsuisi. Näitä viehkeitä myyjiä, jotka kirjoittavat "golitsi" ja "proileri". Se on jotenkin lohdullisen epätehokasta, lähes lämminhenkistä kaiken huomio- ja kykytalouden keskellä.

Eufemia kehotti eräässä päreessään käyttämään jonkin ihastelemansa blogityypin tyyliä yhden postauksen ajan. En ole yhtäkään ompelu- tai neuleblogia käynyt katselemassa, joten en edes tiedä pidänkö niistä, mutta tästä postauksesta tulee tämmöinen ompeluseuran lätinöitä -tyyppinen.

Voi voi tuohon alkoi tulla ihan huonoa ompelusta. Tämä helma näet pitää kääntää käsin, tämä on fiinimmin tehty kuin nykyklänningit. Pitää vähän keskittyä. En ole kummoinen ompelija(kaan). Olisipa kiva tietää, missä olen kummoinen...

Ollaankos meillä vähän Thaitheilijaelämää-kriisissä tänään? Ollaan joo. Kun ei taas vaihteeksi tiedä, kuka on ja mitä tekee, hameen korjausompelu on mielenterveyttä ylläpitävää uusintavaa toimintaa, maanläheistä ja turvallista. Huomenna ostan espanjalaista punaviiniä, se pitää myös kovasti kokonaisvaltaisesti terveyttä yllä.